Pitkä tie opettajaksi

Tie opettajaksi ei aina ole suoraviivainen. Ammatillisen oppilaitoksen opettajaksi ei edes pääse ilman kolmen vuoden työkokemusta opetettavasta aineesta. Minun tieni alkoi jo yli 30 vuotta sitten, kun valmistuin sairaanhoitajaksi Keski-Suomen terveydenhuolto-oppilaitoksesta. Kipinä opettajan työhön syttyi, kun pääsin Kangasvuoren sairaalassa opastamaan ja ohjaamaan harjoitteluihin tulleita opiskelijoita. Kipinä roihahti liekkeihin kuitenkin vasta vuosien ja monien opintojen jälkeen.

Valmistuin ammatilliseksi opettajaksi jo vuonna 2015, mutta silloin ei vielä rohkeus riittänyt opettajan työhön ja toisaalta pidin myös niin paljon tekemästäni mielenterveys- ja päihdehoitotyöstä, että en halunnut siitä luopua. Opiskelijoiden ilot ja surut tulivat kuitenkin minulle tutuiksi, kun minua pyydettiin Opiskeluterveydenhuoltoon Jyväskylään käynnistämään depressiohoitajatoimintaa. Viisi vuotta siellä vierähti, kunnes kuulin, että Äänekoskelle haetaan opettajaa mielenterveys- ja päihdetyöhön.

Kipinä roihahti ja kirjoitin hakemuksen. Voi sitä iloa, kun kutsu haastatteluun lopulta tuli. Ilo muuttui äkkiä hämmennykseksi ja olin jo perumassa haastattelua. Ei minua haastattelu pelottanut, vaan se, miten ihmeessä pääsisin Laukaasta Äänekoskelle. Minä en ollut ajanut autolla yli 15 vuoteen. Lopulta kuljettajaksi järjestyi tytär, joka istui Opinahjon pihassa autossa lukemassa tenttiin, kun minä hikoilin työhaastattelussa.

Lopulta kesken ylioppilasjuhlasiivousten sain kuulla, että olin tullut valituksi ja uusi työ alkaisi elokuussa 2021. Siinä imuroinnin lomassa jouduin lupaamaan koulutusjohtajalle ja itselleni, että opettelisin kesän kuluessa uudestaan ajamaan autolla. Eihän siinä sitten muu auttanut kuin hankkia auto ja tarttua rattiin. Ensimmäisenä työpäivänä ajoin sitten Opinahjoon yksin kaikkea jännittäen – niin ajamista kuin opettajuuttakin.

Nyt oltuani opettajana kohta 1,5 vuotta, en kadu kuin kahta asiaa: sitä että en hakeutunut opettajaksi aikaisemmin ja sitä, että jätin autoilun vuosiksi tauolle. Kumpikin on nimittäin ollut sekä hauskaa että haasteellista. Mutkia on ollut matkassa ja yksi ulosajokin sohjoiselta tieltä kesärenkailla. Minä olen oppinut paljon opettamisesta, opiskelijoista ja vähän autoilustakin. Opettajan tieni on kuitenkin vielä alussa, eikä se ole ollut suoraviivainen, eikä tule sitä olemaankaan.

Parasta opettajuudessa ovat olleet opiskelijat. Olen ollut onnekas saadessani opettaa mielenterveys- ja päihdetyötä ammatillisessa oppilaitoksessa, josta valmistuu lähihoitajia, joiden työtä arvostan suuresti. Opettamani aineet ovat haastavia, mutta iloitsen opiskelijoiden oivalluksista, oppimisesta, osaamisesta ja rohkeudesta itsensä haastamiseen. Olen saanut olla mukana jo monen nuoren ja vähän vanhemmankin opiskelijan elämässä ja auttaa heitä löytämään omat tiensä lähihoitajiksi. Se on ollut vastuullista ja antoisaa.

Elina Karjalaisen Uppo-Nallea mukaillen: ”Ehkä voin vanhetessani ja viisastuessani tulla paremmaksi, ja jos tulen paremmaksi, ehkä silloin tulen opettajaksi.”

Tiina Silvennoinen

mielenterveys- ja päihdetyön opettaja